Onkin ollut jo ikävä blogittelua, mutta ei vain ole ollut sopivaa inspiraatiota kirjoitteluun. Viimeaikoina olen käyttänyt paljon aikaani pohdiskeluun. Olen pohdiskellut mm. sitä, että taas kohta olen palaamassa Suomeen ja tällä kertaa ilmeisesti pysyäkseni kerralla pidempään. Mitä vietävää minulla on kotiin täältä Brasiliasta? En tuo mukanani vaimoa, niin kerrottakoon se nyt täälläkin, että olen taas valitettavasti sinkkumies. Olen ainakin omasta mielestäni arvokasta työkokemusta rikkaanpi, mutta entäs sitten, mitäpä kulttuurista, miten Brasilia on muovannut minua nyt jo yhteensä 16 täällä viettämäni kuukauden aikana?

Parasta Brasilialaisessa tai laajemmin lattarikulttuurissa on perhe. Perheen rooli on niin vaikuttava ja vahva, että sitä on vaikea kuvailla. Brasilialainen perhe käsittää tietysti laajan joukon, parhaimmillaan kaikki aina kummin kaiman koulu kaverista naapurin mäyräkoiraan. Siinä missä suomalainen perhe jakautuu sukupolvien mukana aina säntillisesti uusiksi pieniksi ydinperheiksi, kuin terve solukko konsanaan, niin brasilialainen perhe on kuin hyvänlaatuinen kasvain, joka kasvaa laajenee ja voimistuu.

Perhe on yhteisö, jossa jotkut ovat läheisempiä, kuin toiset, mutta selviä rajoja ei ole. Kaikkien serkkujen nimiä ei tarvitse muistaa, mutta toisaalta samanikäiset serkukset ovat usein parhaita kavereita ja serkkutyttö voi olla ensimmäinen tyttöystäväkin. Perheeseen kuuluminen ei välttämättä vaadi sukulaisuussuhdetta, vaan myös hyvät ystävykset kuuluvat toistensa perheisiin, kaverin äitiä kutsuataan tädiksi. Avioliitto parhaimmillaan todellakin tarkoittaa kahden kokonaisen perheen yhdistymistä, kasvaimet kasvavat yhteen. Perheenjäsenet tukevat, auttavat, suojelevat, mutta myös kontrolloivat ja valvovat toisiaan. Myös se serkku, jonka nimeä et muistanut varmasti auttaa sinua työnhaussa, sillä onhan hän samaa perhettä.

Haluaisin ehdottomasti jotain tästä Brasilialaisesta perheestä viedä Suomeen, ehkä parasta on se sosiaalinen hälske, joka syntyy, kun perheen solmukohtana olevassa talossa käyvät sukulaiset ja tuttavat ja muut perheenjäsenet kutsumatta kylässä. Haluaisin asua tällaisessa solmukohdassa.

Oman kulttuuriantropologisen teoriani mukaan Suomessa kaupungistuminen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen ovat tappaneet aiemmin maaseudulla rehottaneet perhekasvaimet ja jäljelle on jäänyt tympeähkö ydinperheajattelu, jonka mukaan on kunnian asia lapselle, että hän itsenäistyy ja muuttaa pois kotoa 18-vuotiaana. Brasiliassa perhe on usein selviämiskeino, koska ei ole mitään julkisia palveluita, joihin turvautua tarvittaessa, ei ole vanhainkoteja joihin voisi mummon dumpata, ja lastentarhat ovat rikkaiden jälkikasvulle, rahvas joutuu ihan itse kasvattamaan lapsensa.

Puolensa kussakin, minä olen itsenäiseksi kasvanut suomalaisnuori ja ylpeä siitä. Minua hämmästellään ja ihaillaan, kun osaan leipoa ja itse silittää paitani ja olen uskaltanut lähteä näin kauas. Jos satun keskustelemaan jonkun äidin kanssa, niin he hämmästelevät ja kauhistelevat sitä, miten minun äitini kestää näin pitkän erossa olon ainoasta pojastaan. Joudun valehtelemaan, että keskustelemme vähintään viikoittain pitkiä puheluita.

Aiemmin perheestä kirjoittamieni kommentteja Brasiliasta ja Meksikosta.