Melkein 2kk on ehtinyt vierähtää täällä Chilessä, joten lienee paikallaan hieman raportoida tapahtumista ja kuulumisista. Toista näin massiivista kirjoitusta lienee turha odottaa... ja tämäkin on lähinnän muistojen ja tajunnan virtaa.

28.6. oli siis lähtö Suomesta. Edellisen illan kovasta yrittämisestä huolimatta olotila ei ollut järin paha, ja lento Helsingistä Pariisiin sujui mukavasti. Suurin ongelma oli silloisen flunssan eteneminen vaiheeseen, jossa en meinannut kyetä tuottamaan pihaustakaan kurkustani. Charles de Gaullen järkyttävän huonosti suunnitellulla kentällä jouduin sitten tuhlaamaan aikaa lähes kahdeksan tuntia ennenkuin pääsin Santiagon koneeseen, missä nukahdin lähes välittömästi. Heräsin matkan aikana pariin otteeseen, mutta jatkoin sinnikkäästi nukkumista, kunnes laskeuduimme auringon noustessa Buenos Airesiin. Tunnin välilaskun jälkeen takaisin koneeseen ja vajaat 2h myöhemmin saapuminen Santiagon lentokentälle, missä tullivirkailijat pariinkin otteeseen ystävällisesti tiedustelivat josko matkatavarani sattuisivat sisältämään elintarvikkeita (lähinnä lihaa Argentiinasta). Myöhemmin paikallinen kontaktini professori Pablo Caviedes kertoi, että kentällä partioivat koirat eivät ole huumekoiria, vaan ne on nimenomaan koulutettu etsimään elintarvikkeita. Tähän kummallisuuteen on kaksi syytä: 1) Halpaa lihaa suunnattomia määriä tuottava Argentiina, ja 2) Chilen endeemisten kasvi- ja eläinlajien suojeleminen maan ulkopuolelta tuoduilta lajeilta.

Pablo oli kentällä vastassa, ja sain suoraan kyydin etukäteen varaamalleni asunnolle, jossa puhelias ja eläväinen vuokraemäntäni Martha (joka on alkujaan kotoisin Meksikosta) esitteli asunnon ja luovutti minulle avaimet. Matka jatkui samantien tulevalle työpaikalleni Universidad de Chilen lääketieteellisen tiedekunnan pohjoiselle laitokselle (kyseinen tiedekunta on jaettu viiteen osaan, jotka on taktisesti siroteltu eri puolille kaupunkia) neurologian osastolle, jossa tutustuin muihin samassa laboratoriossa vakituisesti työskenteleviin henkilöihin: don Raul, Pablon isä, alkujaan lääkäri mutta nykyisin ehta tiedemies; don Fernando, laboratorion huolto- ja yleismies 35v vankalla työkokemuksella tuossa samaisessa laboratoriossa; Patricia, tuttavallisesti Patty, jonka gradu on hyvin pitkälti omani lähtökohtana, ja joka toimii Pablon ohella ohjaajanani; Adriana eli Nani, don Raulin ohjauksessa oleva neurologian opiskelija, joka tutkii viljeltyjen hermosolujen istuttamista aivohalvaannutettuihin rottiin; Paola eli Paó ja Ignácio eli Nacho, parivaljakko nuoria biokemistejä, joiden projekti on myöskin hyvin lähellä omaani. Lempinimet ovat siis kovassa huudossa, ja Pablo itse kulkee labrassa nimellä 'el Profe' eli 'ope'. Lisäksi laboratoriossa työskentelee epämääräinen joukko satunnaisia kävijöitä, joiden töistä/projekteista minulla ei ole hajuakaan.

Ensimmäisten päivien aikana ehdin tutustua lähinnä labran henkilökuntaan ja ranskalaiseen partiolaiskämppikseeni Camilleen sekä hänen partiokavereihinsa. Sain myös kuulla, että asunnossamme asuu kolmaskin henkilö, saksalainen tyttö nimeltä Janina, joka kuitenkin tuohon aikaan oli reissaamassa Perussa, Boliviassa ja Chilen pohjoisosissa. Heikko espanjankielen taitoni tuotti hankaluuksia, joskin labrassa kaikki puhuvat tai ainakin ymmärtävät englantia jonkin verran, ja erityisesti paikallinen murre sekä slangisanasto olivat omiaan pistämään pienen pojan pään tehokkaasti pyörälle. Pari-kolme viikkoa tuota mongerrusta kuunneltuani aloin pääsemään perille kielestä, ja nyttemmin ongelma onkin kääntynyt päälaelleen: olen ruvennut puhumaan espanjan sijasta chileä (tosin siis edelleenkin varsin heikosti ja ennenkaikkea hyvin hitaasti).

Paikallinen ruoka on kovin USA-vaikutteista ja roskaruokaa ja eineksiä on tarjolla valtavia määriä. Onneksi kauppojen valikoimaan kuuluu kuitenkin myös ihan normaalit tuoreet vihannekset, hedelmät, liha jne. Omaksi kummastuksekseni olen syönyt reippaasti kaikkea, mitä on tarjottu, enkä silti ole kärsinyt minkäänlaisista vatsavaivoista. Erityisesti hämmästelin tätä vietettyäni pari päivää työkaverini Adrianan ja hänen perheensä talolla grillijuhlissa, missä tarjolla oli laaja valikoima tuoreita mereneläviä sekä muita herkkuja. Paikalliset viinit ja oluet ansaitsevat myöskin sanasen. Kaikki maistamani punaviinit ovat olleet mainioita (hintahaitari 2000-4000 pesoa, eli noin 3-6 euroa pullolta), valkoviinejä en ole maistanut, ja ainoa maistamani kuohuviini oli ylettömän makeaa ja siis omien makutottumusteni puitteissa varsin ällöttävää. Oluista täytyy mainita pienpanimo-olut Kross, jonka tumma versio etenkin on huikean herkullista ja ohittaa esim. monet tummat tsekkilagerit kevyesti. Isojen panimoiden oluet sensijaan ovat olleet mitäänsanomattomia tai suorastaan pettymyksiä. Ja nyt kun alkoholit ovat puheenaiheena, lienee paikallaan todeta että Kuuban ohella myös Nicaraguassa tehdään erinomaista rommia (testattu Flor de Caña 4- ja 12-vuotiaat, molemmat oikein mainioita, joskin selvästi kuivempia kuin kuubalaiset vastineensa).

Chilessä oli saapuessani talvi, joka nyt on alkanut kääntyä kevääksi. Yölämpötilat olivat ja ovat edelleenkin petollisen kylmiä, lähellä nollaa tai jopa asteen pari sen alle. Erityisesti sateiden jälkeen lämpötilat putoavat kuin kaskelotti taivaalta, mikä johtuu Santigon komeasta sijainnista vuorten ympäröimässä laaksossa: kun Santiagossa sataa vetää, vuorilla sataa lunta, ja koko paikka muuttuu jättimäiseksi jääkaapiksi. Päivisin lämpötilat ovat kuitenkin olleet varsin lämpimiä (poikkeuksellisen lämpimiä jopa), ja tänään Pablo totesi kevään alkaneen kun lämpötila kohosi hellelukemiin.

Oltuani pari viikkoa maassa kävin päivän mittaisella kävelyretkellä vuoristossa Yerba Locan luonnonpuistossa noin puolentoistatunnin ajomatkan päässä Santiagosta. Mukaan tarttui unohtumattomia näkymiä, joukko havaintoja paikallisesta linnustosta ja kasvistosta, sekä tapaaminen andien ketun kanssa (sekä lähes 200 valokuvaa, joista ehkä voi löytää pienen hitusen sitä tunnelmaa mikä tuolla vuoristossa vallitsee). Toistaiseksi tuo retki on jäänyt ainoakseni, mutta lämpötilojen kohotessa on tarkoituksenani lähteä maan eteläosiin tutkailemaan Patagonian erämaita.

Reilu kolme viikkoa saapumiseni jälkeen ranskalainen kämppikseni palasi kotimaahansa, eikä saksalaisesta ollut edelleenkään kuulunut mitään. Reilun viikon verran sain asustella ylhäisessä yksinäisyydessä, kunnes Martha ilmoitti uudesta vuokralaisesta. Kämppään muutti chileläinen tyttö nimeltä Maria-José, tuttavallisemmin Coté, joka osoittautui varsin omituiseksi persoonaksi, josta en voi väittää suuremmin pitäväni. Cotén saapumista seuraavana viikonloppuna saksalainen kämppis vihdoinkin ilmaantui paikalle, rinkka selässä ja avaimet kateissa. Perussa oli kuulemma varas iskenyt.

Joogaharjoitukset jäivät ensimmäisen kuukauden ajalta täysin, mutta sitten sain hankittua joogamaton ja pääsin jälleen tekemään harjoitusta. On kuitenkin myönnettävä, että harjoitusta tulee tehtyä vain pari kertaa viikossa, eli reilusti vähemmän kuin koti-Suomessa. Hämmästyttävintä oli kuitenkin se, että eräänä kauniina aamuna istahdin lattialle ja asensin jalkani lootusasentoon ilman minkäänlaisia ongelmia! Tämä siis vain reilu 8kk sen jälkeen, kun aloitin harjoittelun, ja viime keväänä totesinkin itselleni, että lootusta voidaan odottaa ehkä joskus viiden vuoden kuluttua. Tuon asennon onnistuminen nyt, täysin yllättäen, oli siis häkellyttävä elämys. On kuitenkin todettava, että on edelleen hyvin päiväkohtaista kuinka helposti (jos ollenkaan) saan jalkani väännettyä lootukseen, eli harjoitusta tarvitaan ehdottomasti lisää!

Nyt, lähes 2kk täällä majailun jälkeen, työt labrassa alkavat pääsemään vauhtiin, säät alkavat lämmetä ja kieli alkaa luistaa hieman sujuvammin. Muutamia valokuvia on nähtävillä osoitteessa http://www.flickr.com/photos/jura_mikkola/ jonne lisäilen niitä hiljalleen sitä mukaa kun jaksan ja tilarajoitukset antavat periksi.